Luku 1: onkohan niillä yhteiset aivot?
Opettaja puhua papatti yhä kasvien symbioosista. Katseeni harhaili ulos.
Kello soi, joten keräsin tavarani ja askelsin ulos luokkahuoneesta. Olen aina ollut hieman erilainen kuin muut pojat. Heillä oli suuria jengejä. Jotkut kävivät illalla hyppimässä järvellä ”bäkkäreitä” ja muita temppuja. Osaan uida kohtuullisen hyvin, sukeltaa jopa paremmin kuin uida… Olen aina ollut vähän rauhallisempi kuin muut, jollei minua suututeta. Silloin saatan vähän huutaa, mutta en ole väkivaltainen. Usein on kaduttanut tappelun jälkeen, ”miksi en vain tirvaissut sitä kunnolla nenään”. Mutta sille oli ilmiselvä syy – pelkäsin vanhempieni ja opettajien vihaa. Siitä tulisi äkkiä kauhea soppa, kun noin vain löysin jotakin.
Pihalla kävin istumaan puun alle ja avasin kirjani. En jaksa jutella ystävieni kanssa, tytöt riitelevät liian usein, en jaksa kuunnella sitä valittamista ja vinkumista... ”New Moon”, Kirjoittajana Stephenie Meyer. Korvissani soi nappikuulokkeista tulviva musiikki, Owl Cityä instrumentaalisena. Se sopi kohtaukseen jota juuri luin. Se oli rauhallinen, surumielinen. Bella on juuri tulossa syntymäpäiviltä jotka Edwardin sisko Alice oli järjestänyt.
Hymyilen itsekseni. Kirja oli paras sarjassaan, koska Jacob oli hetken päähenkilönä, toisaalta Jacob on ärsyttävä ja tunkeileva.
” Moi Jason, onko hyväkin kirja.” Joku ärähti edessäni, katsoin kirjan takaa.
Kuulin moottoripyörän moottorin hiljentyvät jossakin kaukana. Katseeni harhaili taas kirjaan.
”on.”
Sora rahisi yhä lähempänä. Leikin etten näe kuka sieltä tulee. Bill ja sen tyhmä jengi joka luulee johtavansa koulua. Ovat leikkineet jo vuoden. Opettajia he kyllä pelkäävät, mutta se on pieni hinta siitä että saa kiduttaa alakoululaisia kun ne ovat retkellä metsässä tai jotakin semmoista. Huokaisin hiljaa itsekseni.
Joku hänen ystävistään, taisi olla José, tuli lähemmäs hyräillen twilightin soundtrackilta jotakin kappaletta. Tunnistin sen hetken kuluttua supermassive blacholeksi, Se oli lempiyhtyeeni Musen kappale. ” Tuttu kappale vai mitä likka?”
Hymähdin itsekseni, tuttu kohtaus tunki tajuntaani. VampyyriBaseballia. Kuka sen voisi unohtaa?
” Tietenkin sä tiedät sen. SÄhän oot likka. Oikeesti, vähä noloo. Sä pilaat poikien maineen.”
” Anti vetää. Kiusatkaa taas ryhmässä jotakin ekaluokkalaista..” ärähdin hiljaa.
Askeleet tulivat lähemmäs. ” Ei, vai mitä pojat?” Muut alkoivat hohottamaan tyhmästi, onkohan niillä yhteiset aivot?
Luku 2, Elokuviin kannattaakin luottaa.
Kuului pitkä suhahdus, ja tunsin jonkun tuijottavan meitä kauempaa. Hienoa, kutsuivat siis yleisöäkin.
Kenkä syöksähti kirjaan, ja se pamahti minun leukaani kengän kanssa.
”AU!” älähdin, pojat hiljenivät. ”Pidä nokkas poissa muiden asioista.” Kuulin soran rohisevan hieman kauempana. Ääliöt.
En tuntenut kipua lainkaan, säikähdin vain kun kirjani aukeama tahriintui vereen. Olin tuhlannut siihen rahani jotka sain nimpparilahjaksi. Hitto…
Sitten kipu iski.
Se ei ollut pientä ja mukavaa, eikä se ollut semmoista jonka pystyisi kestämään helpostikin. Se oli läpitunkevaa, viiltävää. Tuijotin veren määrää ja tunsin kuinka päässäni heitti. Nostin katseeni, en nähnyt juuri mitään kun kyynelet valuivat. En itkenyt ainakaan tietoisesti.
Varmaan jengi haki apuvoimia. Minua puistatti. Tuli mieleen ne uutiset ” pahoinpitely siellä ja täällä”. Apua?
” Ootko sä kunnossa?” Joku kysyi vieressäni, nahkahanska taputti polveani. Sen näin kyynelten läpi.
”en..?” mumisin epämääräisesti. Henkilö vieressäni nosti käteni pois leualta, pyyhkäisivät varovasti verta pois. Pelko valui minusta pois. ”Viedään sut terkkariin, jos siellä olis vapaata.”
Henkilö ojensi kätensä, tartuin siihen ja nousin. Vieraisiin ei saisi luottaa, joten epäröin hetken.
” oon muuten Andrew.” Ääni sanoi. Andrew.. tuttu nimi. Tuli mieleen isäni entisen työkaverin poika. Hänellähän oli ainakin moottoripyörä.
Kävelin Andrewin perään, kohti moottoripyörää. Samassa minuun iski pelko. Aikoiko hän tehdä minusta selvää lopultakin? Näin jälkeenpäin ajatellen se oli hyvin hölmösti ajateltu, mutta kuitenkin minua pelotti.
”öö.. Siis vietkö sä mut sinne terkkarille tolla?” kuiskasin. Ääneni oli käheä. ” Pelkäätsä?” ääni säikähti.
” En.”
Moottoripyörä röhähti käyntiin. Se oli mukava, karkea ääni. Vähän kuin Andrewilla. Kumma jätkä.
Pyörä kaarteli mutkikkaalla tiellä, osasin painautua kaarteiden mukana, sen olin oppinut muistaakseni jossain leffassa. Naurahdin itsekseni, Elokuviin kannattaakin luottaa.
Tunsin vauhdin hidastuvan. Andrew jarrutti terveyskeskuksen pihalle. Nousin kyydistä pois, ja heilautin hiuksiani jotka olivat menneet vauhdissa sekaisin. Veri oli valunut tuulessa lähelle vasenta korvaani. Pyyhkäisin sitä vaivihkaa, jos Andrew näkisi ettei haava ollut niin paha, hän ei ehkä veisi minua sisälle.
Liian myöhäistä.
Istuin jonossa, ja silmäni valuivat kiinni. Ne vain, valahtivat. Haukottelin, ja nukahdin pystyyn sohvalle odotellessani tikkausta.
Väliluku, Meet: Andrew
Tuo tyyppi oli juuri saanut turpiinsa, semmoista se oli ala-asteella. Sen poskella oli verta joka oli jo kuivunut. Istuskelin ja katselin kuinka hän haukotteli. Mietin moneen kertaan kehtaanko kehaista häntä nukkumaan. Olisinko minä, nolo?
Hän kuitenkin vaikutti säikyltä, pakkohan sen oli rauhoittua.
Vedin henkeä ja yritin huokaista mahdollisimman luontevasti.
” Nuku vaan, meillä on ainakin puoli tuntia aikaa.”
Ääneni kuulosti oudolta. Kuin olisi ollut esimerkiksi isoveli tai jotakin semmoista.. Kummallista. En ollut ennen tuntenut että minun pitäisi suojella jotakuta, mutta tuo poika vaikuttaa todella … miten sen kuvailisi. Tapahtuma-alttiilta tapaukselta. Sitä pitäisi vähän pitää silmällä.
poika katsoi minua ja nyökäytti kerran päätään.
Sitten hän nojasi päänsä seinään.
Hymyilin salaa itsekseni. Olisipa minulla pikkuveli. Semmoinen pikkuinen apina, joka aina roikkuisi mukana, joka tarvitsisi kuuntelijaa. En olisi uskonut että haluaisin pikkuveljen, ei kukaan normaali teini haluaisi pikkukakaraaa ja inisisi ja monkuisi jotakin.
Katselin televisiota, jossa näytettiin jotain afrikkalaisia joilla oli ainakin kolmen metrin pituiset piikit kun niitä pistettiin käteen.
Sikarokote. Sen olin jo ottanut, koska vanhemmat olivat pakottaneet, mutta enpä usko että se flunssa juuri minuun olisi iskenyt. Onhan ympärilläni muitakin, mummoja ja sairaita joilla on huono vastustuskyky. Miksei se iskisi heihin ensin? Kai minä olen vähän outo, mutta e voi itselleni mitään. Aina olen ollut vähän hiljaisempi, en ole ikinä tykännyt juhlimisesta tai mistään mistä muut teinit tykkäävät. Siitä on usein tullut tappeluita, joissa muutama on sitten murtanut nenää ja on menty vähän poliisienkin kanssa juttelemaan. Eikö ne ikinä opi ettei kannata alkaa ryppyilemään ilman syytä.
Luku 3: Tää oli niinku New Moonista.
Nostin katseeni, olin nojautunut Andrewn lämpimään nahkatakkiin.
Hän oli sulkenut silmänsä ja tuhisi jotain englannin, venäjän ja italian välimailta. Yritin erottaa sanoja, ja kuulin ainakin ”älä”, ”mä lähden”.
Sitten hän hätkähti hereille. ” Nukahdinko mä? anteeks.. me varmaan myöhästyttiin..”
” Eipä mitään.” hymyilin.
Ovi avautui ja lääkäri astui ulos saattaen pientä poikaa joka itki hiljaa. Sattuivatko tikit? Tuliko siitä verta? liimattaisiinko, vai ommeltaisiinko?
Toisaalta ommel saattaisi saada minun pienet pojan kasvot näyttämään vähän vanhemmilta, ettei minua taas kaupoissakin katseltaisi kuin tarvitsisin namipussin. Huokaisin. Tylsää.
Astuimme sisään lääkärin huoneeseen, joka haisi hieman tupakalle. Ilmeisesti se edellinen potilas oli joku keuhkusairaudesta kärsivä, seinillä oli keuhkojen kuvia ja niillä paljon punaisia saarnoja. Lääkärikin näyttä punaiselta.
” Sinä olet varmaan Andrew?” hän kysyi, ja näytti tyyntyvän hieman. ” Tri. Sandstorm, Amerikasta.” He kättelivät.
Oliko tämä juoni.
Tulisiko kohta joku huutamaan ” Hymyile, tämä on piilokamera”?
Aika vilahti ohitseni. Vips.
Samassa istuin jo tikattavana, olin kai uppoutunut ajatuksiini. Tunsin kuinka neula lävisti ihoni, tai niin siltä ainakin vaikutti. Niin tehtiin elokuvissakin.
Tää oli niinku New Moonista.
Hymähdin itsekseni, kun ajatteli kohtausta jossa tri. Cullen nyppii Bellan ihosta niitä lasinsiruja. Onneksi en ole Edward, olisin jo tappanut Bellan…
”Valmista.” Sanoi tohtori ja luetteli ainakin viisitoista minuuttia asioita joita en saisi tehdä. uintia ja muita lempiasioitani.
miten noin pienestä lähtee noin paljon ääntä.. Ajattelin kun koko huone kaikui ”Eikä todellakaan… EIKÄ saa myöskään…ERITTÄIN kiellettyä on myös…”
Astelin ulos huoneesta. Vau. Se kävi äkkiä.
” NO mut, mä varmaan meen kotiin nyt.” huikkasin Andrewille.
” pidä ittestäs huolta. Mä voin heittää sut jos haluut? Asun ihan lähellä.” Hän mutisi. Nyökkäsin. Totta kai ilmainen moottoripyöräkyyti kelpasi.
Asetin kypärän päähän, enkä tuntenut itseäni tyhmäksi kuten olin ajatellut. Oikeastaan, näytti ihan hyvältä. Katselin itseäni peilistä joka oli Andrewn vasemmalla puolella, ja samassa moottoripyörä ampaisi vauhtiin.
Kaartelimme hetken ajan vähän kauempana, vanhalla kaupalla. Kiersimme siitä oikealle, sillalle, jossa pidettiin siltatanssit. Suuntasimme huimissa mutkissa kohti yläastetta, jonne olin juuri muuttanut. Seiskana tuntui oudolta. Olin mieltänyt itseni niin pieneksi, enkä tiennyt että siitä voi vielä kutistuakin!
Andrew vaikutti vanhalta ikäisekseen, hänhän oli vasta luultavasti kuusitoista. Niin ainakin laskeskelin.
Luotin Andrewiin sataprosenttisesti. Oli mukava istua hänen takanaan, katsella hänen nahkatakkiaan joka oli kulunut ja elämää nähnyt, ilmeisesti tämän miehenalun rakkain esine moottoripyörän lisäksi.
Maisemat vilistivät, ja nyt pysähdyimme pihallemme. ” Kato Andrew! morjens!” isäni huikkasi. Andrew heilautti käden lippaan ja jatkoi matkaa. Hän oli unohtanut kypäränsä minulle. Pitäisin siitä hyvää huolta.
Luku 4: halipula.
!
Illalla nostin hammasharjan mukista ja pesin hampaitani. Olin saanut jonkinlaisen hampaidenpesukohtauksen koska viimekerralla minulla oli kahdeksan reikää, kesäloman jäljiltä.
Nykyään saatoin pestä kolmekin kertaa päivässä hampaani, mutta tiedä sitten siitä tuloksesta.
Tutkiskelin pientä tikkausta leuassani. Se on itse asiassa ihan hieno siinä. Minä pidän pienistä kasvojen piirre-virheistä. Esimerkiksi juuri tuo tikkaus leuassa, vasen silmäni oikeaa pienempi ja huulessani olevista kahdesta valkoisesta pienestä raidasta.
Hymähdin itsekseni. Olen itse asiassa aika söpö, miksiköhän minusta ei kukaan oikeastaan pidä.
Olen opetellut itsekseni kitaransoittoa, vain sointuja ja sitten osaan myös soittaa pianoa. Pidän nykyisestä lauluäänestäni… Minulla on tullut äänenmurros. Se on vähän pelottavaakin, tämä teini-ikäisyys. Mutta kuitenkin.
Sängyssä makoillessani minä tulin ajatelleeksi Andrewia. Minulla ei ole ikinä ollut isosiskoa tai –veljeä. Olisi mukava jos olisi, semmoinen jolle aina kertoa jos jotain on sattunut, joka kuuntelisi, joka välittäisi. Vähän kuin isä kakkonen.
Paitsi että olisi veli, mutta ei se enää onnistu, jollemme adoptoi. HALUAN ISOVELJEN.
Kylmät väreet ravistivat lävitseni.
Jos minulla olisikin joku aasialainen isosisko. Suuni loksahti auki.
Kypärä komeili kirjahyllylläni, johon olin raivannut tilaa. Siellä se sai kököttää, olla turvassa. Andrewn kyydissä oli tuntunut aivan luonnolliselta, niin kuin hän olisi (Kuten jo olinkin jo ajatellut useaan kertaan) ollut minun isoveljeni.
Katselin veristä kirjaani, onneksi aukeama ei ollut tärkeä juonen kannalta. Nyt oli hätätapaus.
Halipula!!
luku 5, …Oot niinku pikkuveli.
Astuin huoneestani ulos, vanhemmat olivatkin jo töissä. Nukuinko liian myöhään?
Ahdoin suuhuni sämpylän, söisin sen matkalla, ja loikkasin moottoripyöräni selkään.
Päivä meni vilahtaen ohi, ajattelin vain sitä eilistä, kuinka Jason oli hiljaa itkenyt, sitä ”jengiä” joka sitä oli potkaissut. Murahdin itsekseni, aivan järjetöntä mielestäni… Tuommoiset ”pienet” leikkimässä isoja. Mutta onhan sitä kukin vuorollaan ollut pieni. Siitä ei päässyt yli eikä ympäri. Koulun loputtua astelin pikaisesti moottoripyöräni luo, taputin sitä ja laitoin kiiltävän mustan kypäräni päähän. Se oli lahja sedältäni, kun hän tuli saksasta. Siskolleni hän toi farkut, semmoiset hienot revityt.
Katsoin tutun kuusen alle, jossa Jason oli viimeksi saanut kirjansa leukaan. Siellä hän istui taas. Heilautin kättäni, hän nyökkäsi ja näin kuinka hymy levisi hänen kasvoilleen. Se oli helpottunut hymy. Hymähdin itsekseni.
Nostin kypärän pois päästäni ja heilautin hiukset silmiltäni. Meillä oli melkein samanlaiset hiukset, minulla lyhyemmät. Jasonilla oli lejonamaiset, vaaleanruskeat, kuin niissä olisi ollut raitoja. Itselläni on täysin mustat. Avasin hieman takkini vetoketjua.
”Moi.”
” Heips” hän nosti katseensa kirjasta, jonka kansi oli hieman veressä.
” Eikai toi ole sun oma kirja?” kysyin.
” on,”
” Sehän on ihan pilalla!”
”Tiedän. Mitäs sitten?”
” sä tarviit uuden. ” Olenko tyhmä, vai muuten vain aivoton?
Jasonin kasvoille nousi pieni hymy, mutta se laantui pian.
” Ei mulla oo rahaa. Arvaa antaako isä kun saadaan just ja just ruokaa”
Sääliksi kävi, sille ei voi mitään.
Kaivelin taskujani, ja nostin lompakkoni. ”ootko sä hullu! ei sun tarvii ostaa, ethän sä oo tehny mitään!” Jason kiljahti.
Hymyilin, ja ojensin kolmekymppiä. Se ei edes ollut paljoa, mutta pojan kasvot hohtivat. ” Kiitos!” hän vingahti ja syöksyi kimppuuni. Rutistin hänet syliini. Hän painoi päänsä minun rintaani vasten. ” Sä oot niin kuin pikkuveli mulle.” Sanoin hiljaa. ”isoveli.” hän hymähti hiljaa.
Nousin vikkelästi pyöräni satulaan.
” Kuka toi tyttö on, se kattelee sua.” Hymyilin.
Jason punastui hieman, näin sen kypäräni läpi. Nostin kypäräni pois ja katselin poikaa joka hymyili hiljaa tytölle.
Tyttö vilkutti hänelle.
Jason lukittui, lätkässä se oli.
Poika nyökkäsi ujosti.
” No kuka se on?” Toistin kysymyksen.
” Mira ”
Naurahdin.
” Aika nätti.”
” ai älä..” Jason huokaisi ja hymyili edelleen tytön suuntaan. Taivaalta tihutti hiljaa vettä. Tyttö puhui puhelimessa, näin pojan joka seisoi koulurakennuksen toisella puolella. Poika oli hieman vanhempi kuin Mira. He puhuivat toisilleen puhelimessa. Tytön kasvot punehtuivat hitaasti, sitten Miran posket kastuivat vähän. Kyyneleet tulvivat hänen suurista ruskeista silmistään. Poika näytti nauravan, sitten jotain ihmehiippareita tuli paikalle. Ne olivat ne samat jotka kiusasivat Jasonia. Tummat pilvet peittivät taivaan, kaatosade ryöppysi päällemme. Mira käveli katokseen ja asetti selkänsä seinää vasten.
Pojat mulkaisivat minuun ja juttelivat sitten nauraen keskenään. Pökkäsin Jasonia kylkeen. ” se itkee.” Kuiskasin.
Jasonin katse nauliutui tyttöön, ja hän alkoi vikkelin askelin loikkia kohti Miraa. Loikat nopeutuivat, hän juoksi nyt läpi hiekkalaatikoiden, keinujien ohi.
Hänen pitkät leijonamaiset hiuksensa kastuivat ja tarrautuivat poskille. Tunsin veden valuvan omia hiuksiani pitkin poskilleni. Jason käveli hitaasti kohti katosta.
Jason.
luku 6, ” Sä oot aika söpö..”
Askelsin nopeasti kohti Miraa, joka oli katoksessa.
Punani alkoi häipyä kylmän sateen mukana. Ajatukseni harhailivat.
Punastukseni valui maahan, ehkäpä joku mato kohta punastelisi. Kenties olen vähän tyhmä…
Mira istui nyt seinää vasten, halasi polviaan ja itki. Hän näytti niin lohduttomalta. Hän tarvitsisi kunnon halauksen.
Istuin hänen viereensä ja ojensin käden kohti häntä.
Käsi kuitenkaan ei suostunut liikkumaan vielä eteenpäin…
Mira katsoi minuun.
”pois.” Hän inahti. ” En..”
” Mee pois.” Mira kivahti ja löi käteni pois. En tuntenut juuri mitään kädessäni, mutta silti se hieman vihlaisi.
” Mitä Jonathan nyt teki?” Kysäisin hiljaa.
” Jätti mut.” Mira vingahti ja halasi minua. Hänen kyyneleensä valuivat olkapäälleni. ” Oon pahoillani.” kuiskasin.
” Et sä oo tehnyt mitään. Kiitti.. ja anteeks tosta.” Mira osoitti paitaani joka oli kastunut olkapäältä. ” Ei se mitään. Jos haluat puhua niin kerro vain, oon vapaana puhumaan. Eipä mulla paljon muutakaan tekemistä ole.”
Mira hymyili ja pyyhki kyyneliään. ” joo, Nähdään varmaan huomenna…”
Sydämeni tykytti suoniin verta liian paljon. Se melkein sattui. ” Mira.. Sä oot tosi söpö. Mä oon katellu sua jo jonkun aikaa, sä vaikutat tosi mukavalta.” Ääneni hiipui loppua kohden, kurkkuani kuristi, silmäni kuivuivat, mutta räpyttelin silmiäni jotteivat kyyneleet valuisi näkyviin. Mira katsoi minua ällistyneenä.
” mä tota.. säkin oot ihan mukava.”
Keräsin rohkeutta siinä hapensaannin mukana.
” Haluisitko sä tehdä jotain yhessä?”
Mira mietti hetken,
”joo. Pääsetkö huomenna tekemään kirjastoon läksyjä? mä oon yksin kotona niin meen sitte kirjastoon.”
”jäö-joo!” änkyttelin hetken.
Mira halasi minua.
” kiitos.”
Hän suukotti minua nopeasti poskelle ja lähti kävelemään pois. Kävellessään hän kääntyi vilkuttamaan.
Hölkytin hitaasti Andrewin luo.
”miten meni? ” hän hymyili.
”Hyvin. Huomenna tavataan.”
”niin sitä pitää!”
Luku 7: Naisten kaataja.
käytävällä kaikui hassusti kun tulin kouluun myöhässä. Ketjut olivat lipsahtaneet pois paikaltaan ja olin syöksynyt peltoon pyörälläni, mahalleni.
Hieroin kipeää kättäni joka oli jäänyt melkein pyörän alle.
Kuulin käkätystä pihalta. Se ääliöjengi lintsasi koulusta.
He lähestyivät minua, joten otin äkkiä luonnontiedon kirjat repustani.
Riisuessani takkia tunsin nyrkin selässäni, siihen tulisi mustelma.
”Viet sitte toisten naisia ku et saa omaakaan!”
Joku ärisi.
Käännyin.
Jonathan heilautti nyrkkinsä kohti minua, väistin sen pikaisesti kääntämällä päätäni. Nyrkki osui kiviseinään takanani, ja kyyneleet valuivat Jonathanin silmistä kun hän kiroili niine ttä opettajia alkoi tulla katsomaan ovista mitä tapahtui.
” Rehtorin kansliaan. Nyt.”
--
Soitto kotiin vaikka en tehnyt mitään. Niin. Tätä se on kun elää valehtelijoiden kanssa.
Kirjastossa Mira jo tekikin läksyjään.
” Moi Jason!”
Nostin laukkuni pois olkapäältä.
Laskin sen hiljaa maahan, ja kävin katselemaan Miraa joka teki läksyjä.
Tunti vierähti, ja kävelimme ympäri kirjastoa ja kahmimme kilvan kirjoja. Sain itse vain kahdeksan fantasiakirjaa joissa oli tyttö pääosassa. Mira kahmi sen sijaan klassikoita,
vaihdoimme sitten kirjavuoret ja ahdoimme ne kasseihimme. Napsin vielä pari leffaa kun Mira ei huomannut. Meillä oli hauskaa.
” Kirjasto suljetaan.” Ilmoitti nuori kirjastotädinalku, haluaisin itsekin olla kirjastossa kesätöissä. Ehkä sitten kun saan mopokorttini.
Andrew odotti jo pihalla. ” Tarviitko kyydin? Ahaa, neitikin pääsee kyytiin jos haluaa. Missäs osoitteessa asut?”
Andrew virnuili hieman, tökkäsin häntä nyrkillä olkapäähän ja hän alkoi hohottamaan.
Mira otti minun pikkukypäräni, itse otin andrewin kypärän. Hänen hiuksensa tupruttivat Miran kasvoihin, hän kikatti mukavasti edessäni.
Olimme kuin sillit purkissa siinä isolla moottoripyörällä. Istuin tarakalla, ja Mira istui Andrewin takana istuimella.
Kiisimme asfaltilla, mutkissa Mira kallistui väärään suuntaan, mutta se oli arvattavissa tytöltä. Hymyilin itsekseni, ei saisi aliarvioida tyttöjä.
Pysähdyimme suuren kerrostalon viereen.
Mira nousi satulasta.
” Otetaan joskus uusiksi.” Hän hymyili ja heitti lentosuukon kohti minua, nappasin sen taskuun talteen.
Vaihdoimme poskisuukot, Andrewkin kinusi suukotettavaksi kun Mira jakoi poskisuukkojaan. Kikattelimme hetken, ja nousin taas Andrewin satulaan. Vilkutin Miralle, kun hän kiipesi rappusia. Hymyilin itsekseni. Andrew kaasutti ja pyörä kiisi entistä lujemmin.
Tykkääköhän Mira musta? no ainakin tiedän yhen jutun:
Nyt minulla on isoveli.
Haluatteko jatkoa? Loppui tyhmästi, mutta enmpä keksinyt parempaakaan.. Laitan tämän vielä betattavaksi vuotikseen... 8 ) jos beta suostuu..
*hali*